Moi.
Tänään oli niin hyvä päivä, etten oikein löydä sanoja. Tehtiin päivällä pallukan kanssa ihana retki läheiseen puisto/museoalue/leikkipuisto/kahvila-aukio -tsydeemiin. Ei ihan Central Park, mutta melkein! Ajattelin mennä sinne viikonloppuna uudestaan ja ottaa kameranikin mukaan! Oli meinaan niin paljon hienoja paikkoja ja näkymiä kuvattavaksi.
Kävellessäni ympäriinsä nyt jo tutuksi tulleita katuja, tajusin, että olen oikeasti tosi ylpeä itsestäni. Päätin jo monta vuotta sitten, että ellen pääse mihinkään yliopistoon lukion jälkeen, lähden välivuodeksi ulkomaille. On kuitenkin ollut paljon hetkiä, jolloin olen epäröinyt ja ajatellut, etten uskallakaan lähteä. Ja nyt olen täällä. Olen oikeasti muuttanut ulkomaille ja elän sitä unelmaa, josta olen monta vuotta haaveillut. Aika hieno juttu, eikö vain? Haluan kannustaa kaikkia muitakin (en aio sanoa, että 'seuraamaan unelmiaan', koska se on niin kliseistä, mutta sitä tässä juuri tarkoitan) elämään juuri niin kuin itse haluaa, kunhan se ei loukkaa tai vahingoita muita. Koska kaikkein vähiten elämässäni tahdon katua sitä, etten tehnyt jotain, mitä halusin.
Nyt jatkan hiukan kevyemmällä tekstillä.
Puistoreissun jälkeen suuntasimme pallukan kanssa läheiseen kahvilaan, jossa annoin pallukalle välipalaa ja join itse kokista. Täällä melkein kaikki kahvilat ovat niitä elokuvien katukahviloita, eli pöydät ja tuolit ovat ulkona ja sisällä on ainoastaan tiski. (Tiski? No, se pöytä, jonka takana baarimikko/kahvilan työntekijä seisoo ja jossa maksetaan ostokset. Okei googletin sanan tiski ja oikea ilmaisu on siis myyntitaso. Ok.) Olimme siis rauhassa siinä ulkona, puun varjossa, kun yhtäkkiä jostakin viereen kaartaa tupaten täynnä oleva turistibussi. Bussi pysähtyy liikennevaloihin ja huomaan, kuinka kaikki bussissa istuvat tuijottavat minua uteliaasti hymyillen ja avoimen innokkaasti. Joku otti kuvankin.. Hetkonen. Olen asunut täällä kolme viikkoa ja nyt minä olen se, ketä turistit tuijottavat ja puhelevat toisilleen, että katsos! siinä se ranskatar nyt juo kokistaan katukahvilassa! ihanaa! Eeh.
Mutta sitten itse aiheeseen. PALLUKKA HAUKKASI PALAN MUN PUHELIMESTA?! Ennen kuin soitatte Ranskan lastensuojeluviranomaisille, niin kuunnelkaa selitykseni. Pallukka oli syönyt välipalansa ja alkoi ärtyä paikallaan olemiseen. Mulla oli vielä kokista jäljellä, sekä keskustelu baarimikon kanssa kesken, joten annoin pallukalle mun puhelimeni tutkittavaksi. Pallukka tykkää puhua puhelimessa leikisti ja osaa jo sanoa 'aloooo' (muistakaa, ranskassa ei äännetä h-kirjainta). Kun seuraavan kerran vilkaisin puhelintani, se näytti tältä:
AAAAAAAAAA. Mitä ihmettä?!!! Onneksi huomasin ajoissa, joten pallukka ei ehtinyt nielaista tuota palaa. Kuvassa puhelin on myös aivan suklaassa, koska pallukka oli syönyt suklaakeksejä. Well played, sir. Kuudes puhelin, joka mulla on tänä vuonna käytössä..
Hassu juttu sattui myös kahvilasta kotiin kävellessäni, sillä joku mies tuli kysymään minulta tietä rannalle. En osannut neuvoa, mutta sujuvasti ranskaa ja englantia sekoittaen jutustelin tämän miehen kanssa varmaan 15 minuuttia niitä näitä. Hän ei oikein voinut ymmärtää, miten en paikallisena osaa neuvoa tietä rannalle kaupungissa, jonka yksi laita on pelkkää rantaviivaa.
Olen opiskellut.
Minä jonain päivänä tällä viikolla.
Tiedättekö muuten sen tunteen, kun on niin onnellinen, että meinaa pakahtua?
Minulle, vaikka perusonnellinen ihminen olenkin, sitä ei tapahdu liian usein. Niinpä joka kerta, kun olen superonnellinen, pistän kyseisen hetken muistiini talteen ja huonompina päivinä kaivan muiston esiin. Kannattaa kokeilla.
